Enkö minä juuri vannonut, että en koskaan ryhtyisi mihinkään tällaiseen? Sanoin, että sanat ja kirjoittaminen tuhlaavat minut loppuun. Mutta ei kai näin työttömänä laiskimuksena muuhunkaan aikaa ja energiaa ole.
Minä turrun, turrun, turrun. Kirjoitetaanko se edes noin?
Ikävä sattuu liiaksi, joten yritän syödä jäätelöä yhtä typerän ärsyttävästi kuin he syövät amerikkalaisissa elokuvissa. Tiedättehän, joko lusikka väärin päin suussa tai sitten oikein päin, mutta kun se otetaan ulos, on siinä olevaan jäätelöön tuskin koskettu. Vähän vaan kuolastettu. Ja sitten sössötetään ja mössötetään ja ihmetellään, miksi Jason ei enää tykkää.
Lauantai-ilta. Suuren suuri huokaus. Lauantai-illat ovat pahimpia - silloin tuntee olonsa yksinäisimmäksi olennoksi tällä planeetalla. Ei suunnitelmia tälle illalle. Tai onhan niitä, mutta toteutus kusee. Ja ei ole ketään, kenen kanssa mennä. Kaikki ystäväni ovat totaalisen kyllästyneitä jokaviikonloppuisiin vikinöihini. En minä voi heitä syyttää.
Ja bla bla bla. Siis aivan todella, ketä kiinnostaa?! Siis rehellinen kysymys niille ihmeellisille olennoille, jotka tätä tylsääkin tylsempää kirjoitustani eksyvät lukemaan: Miksi helvetissä te luette tällaista?! Lopettakaa välittömästi. Menkää ulos potkimaan palloa tai heittelemään märkiä loskapalloja vastaantulevien selkiin. Jotain vaan. Paljon kehittävämpää toimintaa kuin tämä. Tässä hommassa tulee vain selkä kipeäksi ja oppii tunnistamaan korvakuulolta mainokset, jotka pauhaavat yksinään telkkarissa seinän takana.
Mainoksista puheen ollen. Ovat ne vaan niin veikeitä. Jos olisi olemassa kilpailu, jossa kilpaltaisiin siitä, kuka tunnistaa tämän hetken kuumimmat mainokset nopeimmin, olisin minä siinä kuningas. Tai kuningatar.
Mikä on tämä helvetillinen murhe, joka raastaa sydänalaa? Aivan kuin päiväni olisivat lopussa hetkenä minä hyvänsä.
Ja sitten vielä kaiken kukkuraksi ihanaakin ihanampi Garden State-elokuvani on lainassa kaverilla. Helvetti niiden kanssa: ottavat vaan, eivät ikinä anna. Ainoastaan Garden State voi tarjota minulle lohtua tällä hetkellä tähän turtaan tunteeseen. Ja eräs herra S, mutta minä olen menettänyt toivoni hänen tapaamisensa suhteen. Ja jos tänään ei tapahdu mitään, ovat mahdollisuuteni vielä pienemmät. Voi, herra S! Kauniit ovat kasvosi, mutta petollisen tyhjä on söpö pieni pääsi!
Miksi en saa ihastua niin kuin he ihastuvat Garden Statessa? Minullakin on toinen vanhempi kuollut, olen riippuvainen C-vitamiineista ja colasta ja suklaasta ja Jane Austen-filmatisoinneista, ja kaverini ovat juopuneita dorkia paitsi yksi. Ja psykologini ei ymmärtänyt minua. Ja minulta on kuollut myös kaksi marsua. Miettikääs sitä.
